Eilen oli raskas päivä. Jätin viimeisen tervehdyksen veljelleni ja hautasimme hänet sukuhautaan. Mielessä risteili erilaisia ajatuksia lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta. Millainen ääni hänellä oli? Miten hän nauroi tai liikkui? Mitä erilaisempia asioita pulpahteli mielen sopukoista.

Olimme valinneet tilaisuuden alkuun G.F. Händelin Largon, hänen kastevirtensä ja pari muuta melodisesti kaunista virttä. Lähtömusiikkina oli Sibeliuksen Andante Festivo. Kanttori/urkuri ei kyllä saanut jakamatonta suosiota soiteltuaan ihan omiaan (väärin) usessa eri kappaleessa. Musiikki kuitenkin lohduttaa minua surun hetkellä ja muutenkin.

Kyllä oli vaikeaa sanoa viimeinen tervehdys. Mietin ainakin viikon ajan, mitä sanoisin. En saanut kirjoitettua paperille mitään. Kaikki tuntui mitättömältä ja vaatimattomalta ollakseen viimeinen tervehdys. Pelkäsin myös, että en saa sanottua mitään, koska itken. Lopulta puhuin spontaanisti … ihan kuin olisin puhunut veljelleni niin kuin ennenkin, vaikka nyt edessä oli hänen kauniisti kaiverrettu tuhkauurnansa.

Uurna laskettiin sukuhautaan, joka lapioitiin umpeen. Siellä hän nyt on. Kotimaan mullassa.

Lepää rauhassa veljeni.