Keväinen päivä muuttui hetkessä surulliseksi. Veljeni kuoli yllättäen. Järkytys on ollut suuri. Mieli ei millään halua ymmärtää, että veljeäni ei ole enää. Hän ei siis tule enää ovesta iloisesti kättään heilauttaen. Kukaan muu ei naura samalla tavalla kuin hän. Suruviesti tuntuu aivan epätodelliselta.

Hän asui viimeiset 20 vuotta Amerikassa, emmekä nähneet kuin 1-2 kertaa vuodessa. Olimme kuitenkin yhteydessä aika paljon. Alkuvuosina soittelimme ja lähetimme sähköpostia. Myöhemmin käyttöön tulivat Skype, FaceTime ja WhatsApp. Ehdimme puida niin kansainvälistä politiikkaa kuin Trumpin päätöksiäkin puhumattakaan arkipäiväisistä asioista. Juttua riitti aina.

Ulkomailla asuessaan veljeni isänmaallisuus nousi ihan uudelle tasolle. Lisäksi hänestä tuli suuri kotimaisen tangon ystävä. Hänen vaimonsa on saanut annoksen Olavi Virtaa, Eino Gröniä ja Reijo Taipaletta veljeni esittämänä: Hopeinen kuu, Hurmio, Romanesca ja Satumaa. Koska minä soitan haitaria, tunnen laajasti tangoja ja osaa soittaa monia. Veljeni suosikkitangoa en kuitenkaan osaa – Ilta välimerellä. En tiedä kauanko sen oppimiseen menee, mutta onhan se opeteltava.

Illalla ei tiedä, mitä aamu tuo tullessaan. Suru on pakahduttavaa. Välillä kuristaa kurkusta, itkettää kovasti, eivätkä ajatukset pysy kasassa. Tällaista suruviestiä ei toivo saavansa. Valitettavasti kukaan meistä ei tiedä, koska on aika mennä.

 

keväiset lumikellot